Come fly with me: Luku 1.

Kymmenes päivä, ja kasassa 15 tuhatta sanaa. Tämän päivän sanat vielä kirjoittamatta, saa nähdä ehtiikö illalla. Yleensä nämä iltavuoropäivät menee tähän, että saan aikaiseksi muutaman sata sanaa, illalla vielä vähän lisää, eli jatkuvasti hiukan liian vähän... Mutta tosiaan, lauantaina olin miitissä, ja sen puolentoista tunnin aikana sain tuhat sanaa. Nanon fb-sivulla on jatkuvasti sanasotalanka käynnissä, mutta enemmän inspistä sotimiseen saan jos sodin kavereiden kanssa. Niitä on tullut tehtyä harmittavan vähän tähän mennessä. 

Huomenna on aamuvuoro, mutta hieman pidennetty pienen reissun takia. Illalla saattaa ehtiä hyvin, ja ke-to on vapaata. Silloin toivottavasti saan spurtin (tosin torstaina revitään taas yksi viisaudenhammas, joten saa nähdä, saanko silloin mitään aikaiseksi... Silloin tosin on myös kirjoitusmiitti.)

Jos nyt sitten tästä ensimmäistä lukua.

Nimi tästä biisistä. 

********

Luku 1. 

Sinä päivänä Rampaalassa kaikki oli rauhallista. Ferne katseli omasta kolosestaan puunrungon alta, kun pikkuiset poikaset koittivat räpytellä siipiään ja pikkuisia kipinöitä lennähteli silloin tällöin niiden suusta. Hah, hassut pienet otukset. Ollapa vielä tuollainen! Mutta ei, Ferne oli jo aikuistunut lohikäärme, ollut jo vuosia. Lohikäärmelapset aikuistuvat  nopeammin kuin ihmislapset, totta kai. Lohikäärmeen kehitys on niin paljon nopeampaa. Kun ihmislapsi vielä yllättyy siitä, että omistaa niinkin jännittävän asian kuin varpaat, niin pikkuinen lohikäärme saattaa lajistaan riippuen joko sukellella täyttä vauhtia tai ehkä kiivetä kynsiään käyttäen puuhun pihistämään linnun munia naposteltavaksi, ai että mitä herkkua! Samaten sen ikäisenä pieni lohikäärme saattaa osata jo lentää. Tietenkin jos siivet ovat hyvin kehittyneet jo alkuvaiheessa, niin lentoon lähtö saattaa olla hyvinkin helppoa. Toisaalta sitten taas jos siivet ovat pikkuruiset ja poikasen keho hyvin painava, voi mennä monen monta kuukautta, ehkä jopa vuosi tai kaksikin, että lentoon niillä siivillä pääsee. Onneksi ei ole sellaisia lohikäärmeitä, jotka eivät pystyisi lentämään niille luoduilla siivillä. Lohikäärmeet sentään on luotu tähän maailmaan taivaalle.

Ferne huokaisi ja laski päänsä jalkojensa päälle, mutta katseli poikasten pyörintää vähän väliä sivusilmällä. Jospa nuo eivät nyt tuosta tipahtaisi, ei välttämättä kävisi hyvin. Mutta lohikäärmeäidin vaistot ovat hyvät, että vaikka mamma kauempanakin olisi, niin hädän hetkellä paikalla saatetaan olla nanosekunnissa. Lohikäärmeäiti ei pienokaistaan jättäisi pulaan, mutta jokaisella on oikeus leikkiä pelkäämättä. Tylsäähän se olisi, jos joutuisi rajatulla, pienellä ja tasaisella alueella yrittää leikkiä. Eihän siinä mitkään taidot kehittyisi, ja se taas vähentäisi lohikäärmeen poikasen mahdollisuutta selviytyä hengissä ensimmäiset, kriittisimmät vuodet. Tässäkään maailmassa kuitenkaan kaikki eivät ole hyviä. No, lintujen näkökulmasta munia syövät lohikäärmeet ovat pahoja, todella pahoja, joita täytyisi välttää. Mutta minkäs sille voi, jos on ravintoketjussa paljon lohikäärmeitä alempana. Se nyt vaan on luonnon laki.

Ferne sulki vihreät silmänsä ja käänsi päätään pois päin auringon loihtimista säteistä. Jos sitä saisi pienet unet edes otettua nyt, kun jo aamutuimaan on käynyt hankkimassa itselleen syömistä, ja sen jälkeen vielä avustanut kyläläisiä nostamaan painavat verkot vedestä - kyläläisten onneksi todella painavat, sillä kalaa oli tullut. Ei Fernen apua muuten olisi tarvittu. Ei se Ferneä haitannut, mielellään hän auttoi, ja hänestähän tuollaisessa tehtävässä eniten hyötyä olikin. Hän oli nuoreksi naaraslohikäärmeeksi vahva kuin mikä, mutta sellaisia Yön raivot kuulemma olivat. Fernellä ei tästä paljon tietoa ollut, eihän hän ollut ennen nähnyt muitakaan oman lajinsa edustajia, mikä oli harmi. Toisinaan hän tunsi olonsa kovin yksinäiseksi. Silloin, kun Ferne oli vielä munan sisässä, oli hän kuullut vaimeita ääniä, vinkaisuja ja kopsahduksia. Mutta kun hän itse oli kuoriutunut, oli hän täysin yksin. Ketään ei näkynyt missään, ja se oli hämmentävää. Ferne ei oikein tiennyt, mistä hän oli ilmestynyt tähän maailmaan. Kuoriutumisen jälkeen Ferne oli rohkeana poikasena lähtenyt tutkimaan ympäristöään, ja hänet oli ottanut hoiviinsa pienehkö lohikäärmepopulaatio. Siellä oli Fernelle osattu kertoa, että Fernen äiti - se, joka oli munan muninut - oli varmaankin joutunut pakenemaan jotakin todella pahaa olentoa, eikä ollut tietoa siitä, mitä äidille oli tapahtunut. Myöskään sitä ei tiedetty, olisiko Fernellä kenties sisaruksia. Kukaan ei oikein tiennyt Yön raivosta muuta kuin se, että ne ovat vahvoja, nopeita ja joidenkin silmissä äärimmäisen pelottavia. Ferne oli saatettu kuljettaa munansa suojissa kauaskin, ehkä jokin ystävällismielinen olento oli päättänyt hänet pelastaa, tai sitten jokin otus oli saattanut aikoa hotkia Fernen kuorineen päivineen päivälliseksi. Ferne kuitenkin oli ollut ensihetkistään alkaen yksin, ja siihen oli tyydyttävä. Tyttö leikitteli sillä ajatuksella, että joku oli yrittänyt halkaista hänen munansa kuorta, mutta oli sitten säikähtänyt suuresti Ferneä ja paennut - Fernehän oli todella, todella pelottava pieni lohikäärme!

Muks.

Ferne nosti päänsä nopeasti. Hänen jalkojensa juuressa oli jokin pieni, vihreä mytty joka näytti olevan piikkejä täynnä koko otus. Kohta se nosti päätään, ja virnisti Fernelle. "Anteeksi", se virkkoi nopeasti ja pinkaisi äkkiä pois, pyöräyttäen kohta itsensä taas palloksi ja ampaisemalla kohti muita nuoria. Voi kun kiva, tällaistahan Ferne kaipasikin. Että pienet vintiöt katkaisisivat hänen päiväuniaan jatkuvalla syötöllä. Toisaalta, olisihan se melkoista, jos hänellä itselläänkin... Ferne ei oikein tiennyt mitä ajatella asiasta. Olihan hän vielä nuori, ja aikaa tällaiseen olisi paljon, mutta... Mitä jos maailmassa ei olisikaan yhtäkään hänen kaltaistaan? Ei yhtäkään? Silloin hän olisi viimeinen Yön raivo, eikä hänenlaisiaan enää olisi, kun hän joskus näiltä mailta poistuisi. Se oli surullinen ajatus. Saattoihan sitä miettiä myös siltä kannalta, että keneltä se olisi pois, kun hänenlaisiaan ei kuitenkaan ollut aina tässäkään pienessä kylässä ollut. No, kyllä Ferne tiesi olevansa korvaamaton apu kaikenlaiseen päivittäiseen kylän hoitamiseen. Hänellä oli taitoja, joita ei muilla lohikäärmeillä ollut. Hänessä yhdistyi usean lohikäärmelajin hyvät puolet ja taidot - hän oli nopea, vahva ja hän pystyi myöskin hallitsemaan voimiaan todella hyvin. Suustaan Ferne pystyi syöksemään plasmapommeja, joilla saattoi räjäyttää isohkonkin kallion, mutta siinä piti tietenkin olla tarkkana, ettei koko murikka räjähdä ja lennä suurina palasina ympäriinsä. Sellaistakin oli koettu, ja Ferne oli vahingosta viisastunut. Kalliot kannatti suhautella pieninä annoksina pieniksi murusiksi, sillä tavalla niistä ei olisi haittaa. Ferne oli usein myöskin apuna viljelyssä. Hän pystyi möyhentämään maan helpommin ja nopeammin kuin kukaan muu lohikäärme, tai edes muutaman lohikäärmeen joukkio. Olipahan siinä sekin puoli, että vaikka ilmasto oli silloin tällöin liian kylmä minkäänlaisten hyötykasvien kasvattamiseen, niin Ferne pystyi lämmittämään maaperää sen verran, että multa lämpeni, mutta siemenet eivät sentään ihan kärähtäneet. Tällaista työtä Ferne oli tehnyt paljon, ja tänäänkin hän oli tehnyt niin paljon hommaa, että hän tunsi ansaitsevansa lepohetken. Ja kuka sitä nyt kieltämään, Ferne oli ahkerin ja työllistetyin Rampaalan lohikäärmeistä. Ei muita nyt voisi laiskoiksi sanoa, mutta yleensä kyläläiset nyt vaan kääntyivät Fernen puoleen, hän ei sille mitään voinut.

Ja ne kyläläiset. No, Rampaalassa oli tunnettu lohikäärmeitä jo useita satoja vuosia, ja väkisinkin ihmiset olivat alkaneet kaveeraamaan niiden kanssa. Lähtökohtaisestihan lohikäärmeet ovat ystävällisiä, ja kylässä osattiin kuin osattiinkin kohdata lohikäärmeet rauhallisin elein. Tuohon aikaan ei edes kovin tehokkaita aseita ollut, niin ei ollut mitään järkeä yrittää hyökätä suuren lohikäärmejoukkion kimppuun. Helpointa oli siis ystävystyä ja tarjota lohikäärmeille asuinpaikka ja mielekästä tekemistä. Kaikkiahan ei voinut pakottaa työskentelemään ihmisten kanssa, mutta nämä vuodet olivat sujuneet hyvin ja sopusoinnussa. Rampaalaan oli kantautunut toki kertomuksia muista kylistä, joissa ei oltu yhtä hyvissä väleissä ihmisten ja lohikäärmeiden kesken. Tähän kuitenkin oli kuulemma syynsä, mutta kun lohikäärmeet eivät olleet päässeet rauhalliseen kontaktiin sotivien ihmisten kanssa, niin ystävystymiseen oli mennyt sitten useita satoja vuosia kauemmin, kuin Rampaalassa. Silloin ei vielä oltu saatu rakennettua karttoja sellaiseen kuntoon, että niinkin kaukaisiin kyliin olisi voinut pitää jotakin yhteyttä. Edelleenkään kylästä ei tiedetty juuri mitään, vaan lähinnä vain sen verran, että sellainen kylä nyt vaan sattuu olemaan olemassa tuolla jossain kaukana. Olihan sitä suunniteltu, että jonkin muun saaren kanssa ruvettaisiin tekemään jonkinlaista yhteistyötä, siitä olisi hyötyä varsinkin, jos maaperät olisivat kovin erilaiset. Rampaalassa kasvoivat perunat, porkkanat, lantut ja sen sellaiset. Eksoottisia hedelmiä, joita yksittäiset lohikäärmeet saattoivat silloin tällöin retkiltään tuoda mukanaan, ei Rampaalassa pystytty kasvattamaan, vaikka sitä oli kyllä yritetty. Hedelmäpuut jäivät joko kitukasvuisiksi, tai sitten ne eivät tuottaneet hedelmiä lainkaan. Vuorokauden ympäri järjestettävä lämmitysjärjestelmä olisi sitä paitsi liian rankka näin pienelle lohikäärmepopulaatiolle ylläpidettäväksi, puu saattaisi kärähtää juuriaan myöten pienestäkin virheestä, kaikki kun eivät pystyneet hallitsemaan omaa tulivoimaansa lainkaan. Pienestä liekistä saattoi kasvaa massiivinen pommi, jos sitä pidätteli sisällään liian kauan.

Ferne oli väsynyt, mutta pikkuisten ipanoiden mekastus häiritsi häntä. Tässä, hänen lempikolosessaan, hän ei nyt tällä hetkellä saisi enää unta tai edes tarvitsemaansa pientä lepoa. Olisi siis kai paras lähteä muualle. Kenties pieni, rauhoittava lentoretki saaren ympäri olisi paikallaan. Tähän aikaan monet puuhastelivat kuitenkin muuta maan kamaralla tai vaihtoehtoisesti lepäilivät, niin taivaalla ei tarvitsisi alkaa muita väistelemään. Ferne saisi suunnitella lentoreittinsä ihan oman mielensä mukaan, vaikka ei hän nyt jaksanut mitään suuria syöksyjä ja silmukoita alkaa tekemään. Ihan rauhassa jos sitä vaan liitelisi, niin se olisi jo jotain. Rentoutumista tämä lohikäärmeneiti haki, ei lentonäytöstä.

Ferne nosti mahansa maasta ja nousi neljälle jalalle. Hän kapusi pois kolosta, ja katsoi että lähtöreitti olisi selvä, ettei tarvitsisi kompastella pikkunilviäisiin, anteeksi, poikasiin. Kyllä, suoraan eteenpäin vaan ja lentoon. Ferne otti muutaman, hennon juoksuaskeleen ja alkoi räpytellä siipiään hieman. Hän loikkasi, ja tuuli otti hänen siipiinsä. Eihän Ferne periaatteessa mitään lähtövauhteja tarvitsisi, sillä Yön raivo pystyy ampaisemaan lentoon vaikka suoraan ylöspäin maasta ponnistaen. Se kuitenkin oli astetta rasittavampi tapa lähteä lentoon, joten tällä kertaa Ferne halusi toteuttaa suunnitelmansa näin, hiukan hitaammalla tavalla. Hän suuntasi loivasti ylöspäin, ja kaarsi kalliosta merta kohti. Vielä muutama isku, ja hän olisi tarpeeksi korkealla liitääkseen vapaasti ja rennosti. Ferne katseli suoraan eteenpäin, sulki jopa silmänsä aika ajoin pieneksi hetkeksi. Mitään tai ketään ei ollut tiellä, ja Ferne tahtoi vain saada rauhoittua. Tarpeeksi korkealle päästyään Ferne alkoi tehdä suuria, loivia kaarroksia kotisaarensa yllä. Mikään suuri saari Rampaala ei ollut, joten halutessaan Ferne pystyi näkemään yhdellä silmäyksellä saaren koko pinta-alan, ja varmistaa, että kaikki oli hyvin. Kovinkaan usein ei saaren rauhaa häiritty, ja se oli onni. Ferne pystyi kyllä puolustamaan itseään, mutta jos jokin suurempi joukko hyökkäisi kylään, ei hän yksin pystyisi kokonaista armeijaa pidättelemään. Toki muutkin saaren lohikäärmeet tekivät osuutensa, mutta kaikki eivät pystyneet samaan kuin Ferne. Joskus Ferneä otti kovasti kalloon se, että monet olettivat hänen tekevän kaiken kylän puolustamiseen liittyen, ja poistuivat vähin äänin paikalta tiukan paikan tullen. Onneksi sentään tähän mennessä ei ollut tullut hetkiä, joina kylä olisi ollut pahasti pulassa, mutta kaikkeen piti varautua. Ferne miettikin, mitä tapahtuisi jos hän lähtisikin pidemmälle reissulle... Ja entä sitten, kun Ferne kuolisi? Ferne ei itsekään tiennyt, kuinka vanhaksi hän voisi elää, mutta tuskin kukaan nyt täysin kuolematon oli, ei edes hän! Kylän olisi opittava pärjäämään ilman häntä, ei häntä sentään oltu kahlittu saareen kiinni. Hänelläkin oli oikeuksia! Oikeus valita oma kotipaikkansa ilman, että kukaan häntä estelisi tai syrjisi, tai puhuisi pahaa. Ferne halusi tietää tämän, vaikka ei hän nyt Rampaalaa halunnut jättää. Kyläläisten ja kylän lohikäärmeiden tulisi vain tietää, ettei Ferne välttämättä olisi käytettävissä jatkuvasti. Saattoipahan neiti sairastuakin joskus, eikä hänestä silloin mitään hyötyä olisi! Ei hän ollut kyllä koskaan sairastellut, mutta mistä sitä tiesi... Vaikea oli tietää mitään itsestään ja siitä, mikä oli normaalia, jos ei ollut vertailukohtaa. Sekin kyllä olisi jännittävää, jos Ferne jollakin mahdollisella retkellään voisi vertailukohdan itselleen löytää.

Ferne kierteli, kaarteli, lensi pitkin ja poikin. Vaikka joskus oli melko ankeaa, niin kyllä tämä nuori lohikäärmeneiti pystyi sen myöntämään, että hän rakasti tätä saarta, koko Rampaalan kylää ja jokaista sen asukasta, niin ihmisiä kuin toverisuomukkaita. Mitään pahaa ei ollut hänelle tapahtunut täällä, ja kaikki voivat hyvin. Kukaan ei joutunut syrjityksi, jokainen sai halutessaan apua. Toki Ferneä itseäänkin oli autettu - jo se, että hänet oli otettu yhteisön hoiviin aivan pikkuisena, oli sellainen teko, ettei Ferne sitä unohtaisi ikinä. Siksi olisikin vaikea lähteä pysyvästi Rampaalasta, eikä hän sitä ollut edes ajatellut. Pysyvä, ikuinen poistuminen olisi aivan liikaa, kun mitään syytä sellaiselle ei ole.

Mutta toisaalta Ferne kaipasi seikkailua, ja jotain uutta. Hän oli ollut tässä paikassa jo 17 vuotta, ja se tuntuu nuoren lohikäärmeen elämässä todella pitkältä ajalta. Noh, koko elämä, kyllähän siinä vaiheessa jo alkaa kaipaamaan uusia maisemia. Voisihan sitä lähteä tutkimusmatkalle, edes päiväksi. Päivän lennolla kyllä voisi löytää muitakin saaria tästä lähistöltä. Olisi jännittävää nähdä, millaista elämää muilla saarilla on. Lohikäärmeiden osallisuus muissa yhteisössä toki mietitytti Ferneä - täällä päin kun ei juuri ollut näkynyt muita, kuin oman saaren lohikäärmeitä. Kenties muilla saarilla niitä ei edes ole, jospa Rampaala on lähistön paras paikka lohikäärmeelle asustaa? Luolia ja koloja vaikka muille jakaa, niissä ei ollut vielä edes ahdasta, vaikka monikaan lohikäärme ei ollut poistunut Rampaalasta koko sinä aikana, kun Ferne oli paikassa asunut.

Ferne syöksähti kohti merta, ja sukelsi. Hän lähti seuraamaan kalaparvea, ja vikkelän kalan lailla teki nopeita käännöksiä ja suunnan vaihtoja. Ferne ampaisi eteenpäin, ja nappasi pullean kalan suuhunsa. Ferne syöksyi takaisin ylös ja taivaalle, suuri vesimassa lennähti parin metrin korkeuteen hänen mukanaan. Ferne piiskasi siipiään päästäkseen korkeammalle, ja kaarsi takaisin saaren ylle. Siellä hän suuntasi korkeimman puun latvaa kohti, ja sen kohdalla alkoi kaarrella taivaalla, se kierteli puuta ja hidasti vauhtiaan, ja lopulta istahti suuren puun hintelään latvustoon. Oksat taipuivat hänen allaan, mutta ne eivät katkenneet. Latvusto keikkui ja painui samaan tahtiin, kuin Ferne heilutteli päätään ylös ja alas, ihan vain huvikseen. Ferne keinahteli puussa, mikäs sen hauskempaa. Kalakin sätki vielä hänen hampaissaan. Ferne heitti päänsä nopeasti ylöspäin ja heitti kalan korkeuksiin - se sätki taivaalla kuin hidastettuna, ja lumpsahti sitten Fernen avonaiseen kitaan. Ferne nielaisi äänekkäästi, ja lipoi sitten huuliaan. Sepäs oli makoisa eväkäs. Tällaisia annoksia kun saisi metsästettyä jatkuvasti, vaikka eipä Ferne ollut koskaan nälässä elänyt, eikä toisaalta kukaan muukaan kylässä asustava. Toisinaan näitä paksuja, meheviä kaloja sai napattua, mukavahan se oli kun toiset saivat mahdollisuuden kasvaa suuremmiksi. Kauempana saaresta löytyi vieläkin isompia parvia suurempia kaloja, mutta tällaisiin kalastusreissuihin ei aina ollut mahdollisuutta. Ne vedet olivat niin kaukana, että kalastusreissussa menisi lohikäärmeelläkin useampi tunti. Eikä sellainen reissu kannattanut, sillä lohikäärmeet eivät pystyneet kunnolla kuljettamaan useampaa kuin paria kalaa kerrallaan. Jonkinlaisia kuljetusjärjestelmiä, koreja ja pusseja, oli kyllä kokeiltu, mutta kylä kyllä tarvitsisi vielä jonkun insinöörin, että sellaiset järjestelmät todella toimisivat, eivätkä hajoaisi puolimatkassa liiasta painosta tai veden vuoksi haurastumisen takia.

Ferne jäi hetkeksi katselemaan kylää puun latvasta. Kiirettä piti, tiet vilisivät ihmisiä ja lohikäärmeet alkoivat yksitellen syöksähtelemään taivaalle, veteen tai peltojen ääreen auttamaan päivittäisissä töissä. Ferne kallisti päätään koiramaisesti ja hymyili. Se työnsi kielensä ulos ja koitti etsiä katseellaan ystäviään. Hän näki korkean, vihertävän suipon hatun keikkuvan pitkin tietä Fernen kotiluolan lähistöltä kohti kallion kielekettä. Ferne virnisti ja lähti syöksyyn alas  - vauhti kiihtyi kiihtymistään, ja pian hän vilahti juuri ja juuri kielekkeen ohi kohti meren pintaa. Suippo hattu lennähti tuulen voimasta alas, ja pyörähti kielekkeen yli ja tipahti kohti merta. Ferne oli nopea liikkeissään - se sukelsi, nappasi hampaisiinsa, teki veden alla kiepin ja lennähti taas ylös. Veden alta Ferne syöksähti ylösalaisin. Juuri tultuaan veden alta se nappasi tipahtaneen hatun kynsiinsä, joka kastui Fernen syöksyn vuoksi läiskyvistä pisaroista. Nuori lohikäärme liisi ylös pitkin kallion seinämää, ja kaatoi siipiensä aiheuttaman tuulen voimalla kallion kielekkeellä ihmetelleen hatun omistajan. Ferne kävi korkealla taivaalla, kunnes se syöksähti taas alas, ja tömähti keveästi kallion kielekkeelle pienikokoisen ihmisen viereen. Se tipautti vettä tippuvan hatun suustaan ihmisen pään päälle, joka värähti.

"Ferne, samperi!" tyttö kiljahti ja nappasi hatun päästään. Ferne katsoi tyttöä pää kallellaan ja läähätti kuin koira. Sen silmät loistivat pyöreinä, eikä tyttö voinut kuin nauraa. "Ole sinä siinä vaan niin hölmönä, niin just", tyttö nauroi ja muksaisi nyrkillään Fernen jalkaan. Ferne nappasi hatun tytön käsistä hampaillaan ja asetti sen taas tytön päähän.

"Ferne!" hän huudahti jälleen ja kiskaisi hatun päänsä päältä. Fernen suusta pääsi joku etäisesti hihitystä muistuttava ääni, joka oikeasti kuulosti siltä kuin kissa yrittäisi yskiä karvapalloa suustaan. Lopetettuaan räkätyksensä Ferne työnsi kielensä ulos oikein pitkäksi, ja nuoli koko ihmislapsen kasvot märäksi. Kauaa ei tyttö kuivana säilynyt märän hatun riisumisesta huolimatta.
”Nyt kuule…” tyttö mutisi ja yritti kuivata kasvojaan hihaansa. Hän katsoi Ferneä murhaavasti, mutta vihainen katse vaihtui pian virneeseen. ”Ei sinulle voi vihainen olla”, hän tokaisi ja asetti toisen kätensä Fernen kuonolle, ja silitteli tätä. Ferne tökkäsi suurella, suomuisella kuonollaan tytön poskea ja hieroi vielä kuonollaan hänen kaulaansa, yrittäen olla hellä. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja tyttö putosi takamukselleen. Hetkeä kauempaa hän ei kerinnyt maassa viipyä, kun Ferne jo työnsi kuononsa taidokkaasti tytön alle, ja tuo naurava ihmislapsi kierähti Fernen selkään ja siipien suojaan. Tyttö tiesi tarrata lujasti kiinni lohikäärmeystävänsä kaulasta, kun Ferne singahti taivaalle täyteen vauhtiin. Hän tunsi tuulen tuivertavan pitkissä, tummissa hiuksissaan kun Ferne kiisi kylän yllä. Hänellä oli vaikeuksia pitää kiinni Fernen kaulasta, samalla kun hän yritti puristaa hattuaan niin lujasti, ettei se lennähtäisi ilmaan ja tipahtaisi mereen. Se olisi sitten sen lätsän menoa, ja siitä syntyisi suuri harmitus. Mutta tytöllä oli suuri luotto Ferneen – mikäli hän tai hattu tipahtaisi, niin hetkessähän Ferne syöksähtäisi pelastamaan, oli kyse sitten hatusta tai tytöstä.

Parivaljakko kiisi taivaan halki ja kierteli saarta ylempänä ja alempana muutamaan otteeseen.

”Odessa!” kuului huuto maasta.

”Ferne! Odessa! Heti tänne!” huuto toistui vielä kovempana. Ferne vilkaisi maahan ja oli menettää lentonsa tasapainon. Otus päätti heittää sivuttaisen voltin, ja tyttö oli menettää otteensa – Ferne kuitenkin korjasi asentonsa salamannopeasti ja ihmislapsi sai pidettyä itsensä hurjassa kyydissä. Kaksikko alkoi kiertää lähemmäs maan pintaa, ja spiraalina he laskeutuivat huutajan vierelle.

”Jumaliste nyt Odessa, ei mennä noin vaarallisesti siellä!” suurikokoinen nainen turkissa ja vaaleassa huivissa murisi tytölle. Odessa hyppäsi Fernen selästä, ja katsoi nolona maahan. Ferne vilkaisi ystäväänsä, ja matki häntä – se katsoi vähintäänkin yhtä katuvaisen näköisenä maahan, ja Odessan kaivertaessa kengänkärjellään maata, sekin pyöritteli kynnellään maahan jotain pientä kuviota. Odessan äiti, Ova nimeltään, piti käsiään nyrkissä lanteidensa päälle ja piti tiukan katseen tyttäressään ja lohikäärmeessä. Hän nosti sormensa ja heristeli sitä parivaljakolle.

”Ferne, muista että en pidä siitä että teet tuollaisia uhkarohkeita liikkeitä minun pieni tyttöni selässäsi. Eihän sinusta saa noin pieni ihminen kunnolla edes otetta, kun olet tuollainen paksukaulainen suomukas!”

Ferne työnsi kielensä ulos ja pärisytteli sitä. Ova pudisti päätään ja siirsi katseensa jälleen tyttäreensä. Tässä vaiheessa Ferne istahti takajaloilleen ja nosti etukäpälänsä sivuilleen niin, kuin olisi yrittänyt saada ne kyljilleen. Kaulaansa hän veti kasaan niin, että se näytti kaksinkertaisen paksulta, ja veti silmänsä kieroon. Ovan puhuessa Ferne aukoi suutaan samaan tahtiin, kuin Ova.

”Saman tien nyt tulet nyt käymään kotona, söitkö sinä edes mitään? Sinullahan on opiskeltavaakin täksi päiväksi, syömiset ja opiskelut ennen hurjia huvitteluita!”

Ova käänsi katseensa Ferneen, joka lysähti taas neljälle jalalle. Ova katsoi otusta silmät viiruina, ja Ferne aloitti matkimisen jälleen, silmät kissamaisiksi viiruiksi. Ova puuskahti ja pudisti päätään. Hän kääntyi kannoillaan ja lähti marssimaan kohti kylää. Odessa kohautti olkapäitään ja taputti Ferneä nopeasti kuonolle, ja lähti seuraamaan äitiään. Ferne haukotteli ja kierähti oman kantonsa koloseen kuperkeikalla, ja jäi katselemaan taivasta oven suulle.